Kukkurukuu

Olen tänään kuunnellut pitkästä aikaa musiikkia. Tällä hetkellä olen aivan ihastunut tähän...

Mariska & Pahat Sudet: Kukkurukuu

Sä olet lintu joka ei oppinut lentämään,
et siipiäsi koskaan oo päässyt käyttämään.
Juopuneena jumalat sun kohtalosi arpoivat,
synnyit pesään pimeään kylmyydestä kärsimään.

Kukkurukuu, kuule kuinka pihapuun
kyyhkynen hiljaa laulaa
Kukkurukuu, taivaalle on noussut kuu,
tuulikin huokaa kukkurukuu.

Ne sydämesi särkivät mut siipesi ehjät on,
vielä voit valita itselles toisenlaisen kohtalon.
Ja tulee sekin päivä kun lähdet lentämään, 
saat vapaudessa laulaa ja illan tullen käydä lepäämään.

Kukkurukuu, kuule kuinka pihapuun
kyyhkynen hiljaa laulaa
Kukkurukuu, taivaalle on noussut kuu,
tuulikin huokaa kukkurukuu.

Kukkurukuu, kuule kuinka pihapuun
kyyhkynen hiljaa laulaa
Kukkurukuu, taivaalle on noussut kuu,
tuulikin huokaa kukkurukuu.

 Tästä pääset kuuntelemaan kappaleen. Toivottavasti sinäkin saat siitä samanlaista voimaa kuin minäkin.

...

Viime päivät ovat menneet enemmän ja vähemmän synkistellessä, ahdistellessa ja möllötellessä. Ei ole oikein huvittanut tehdä mitään. Lauantaina olisi ollut yhdet isommat synttärijuhlat, mutta jätimme väliin. En jaksanut ajatellakaan hienojen vaatteiden pukemista ja meikkaamista enkä todellakaan ihmisten ilmoille lähtemistä. Vaikka satoikin kaatamalla kävimmä koirapuistossa lauantaina ja sunnuntaina. Pötkö niin tykkää olla vapaana juoksentelemassa, että ei pieni sadekaan haitannut. Oli kyllä mahtavan näköinen mäyris meillä! Kirppiskierrokselle jaksoin lähteä ja teinkin muutamia löytöjä. Niistä tulee aina hyvä mieli...shoppailuterapiaa. Suurimmaksi osaksi etsin kaikenlaista tuunattavaa tavaraa. Mieheni tuskastelee aina kun raahaan tavaraa kotiin kun meillä ei pahemmin ole säilytystilaa. Opiskellessani vuoden toisella paikkakunnalla oli "käsityötavaraa" kertynyt yhden kellarikomeron verran. Rakastan käsitöiden tekemistä, mutta niihinkin on niin vaikea tarttua jos on tallainen olo kuin nyt on. Neulominen onnistuisi, mutta en vaan saa aloitettua. 

Torstaina olen lähdössä reissuun. Menen hyvän ystäväni luo, joka asuu n. 400km päässä eli näemme vain muutaman kerran vuodessa. Laskeskelin juuri, että olemme tunteneet 25-vuotta. Ihanaa päästä hetkeksi pois kotoa ja samalla pääsen hyvin syntymäpäivääni karkuun. Ei tarvi olla keittelemässä kahvia kenellekään. Ehkä leivomme kakun ystäväni pojan (kummipoikani 2v.) kanssa. 

Minua hieman jännittää junalla meno. Aikaisemmin kun paniikkihäiriö oli todella paha en pystynyt matkustamaan julkisilla ollenkaan. Nyt pystyn matkustamaan junalla, mutta en juurikaan nauti siitä. Pitkänmatkan bussiin en vieläkään mene. Aina kun on huonompi jakso meneillään paniikkeja tulee helpommin. Ehkä minun on otettava ne kutimet mukaan...ja ristikoita. Olen kuin vanha mummo!

Polkaistaanpa nyt sitten uusi, toivottavasti parempi viikko käyntiin!

"Elämä on hauras"

Vaarini oli tervein mies, jonka olen tuntenut. Hän oli ammatiltaan maanviljelijä, harrasti monenlaista liikuntaa, söi terveesti ja veti vielä vitamiinit ja kalanmaksaöljyt päälle. Aina joskus oli vatsasnpuruja ja närästystä, mutta muuten ei mitään. Eräänä päivänä vaan todettiin että syöpä-pirulainen se on. Leikkauksessa vietiin koko mahalaukku ja 3/4 ruokatorvesta. Vaari toipui nopeasti ja huokasimme helpotuksesta sillä syöpä ei ollut levinnyt muualla...tai niin luultiin. Muutaman kuukauden päästä vaarin lonkka kipeytyi ja kuvauksissa löydettiin kasvain joka oli luussa. Parannuskeinoa ei siis ollut. Kaikkia hoitoja yritettiin kasvaimen pienentämiseksi, mutta huonoin tuloksin. Vaari kuoli 11.01.2012 klo 18. Ehdin valvoa kaksi vuorokautta hänen vierellään hoitamassa ja antamassa lisää kipulääkettä.

Tämä mistä nyt kirjoitan on aika intiimi asia, mutta tämä on MINUN päiväkirjani!!
Olen aina kärsinyt kovista kuukautiskivuista ja ollut silloin lähes toimintakyvytön. 2008 alkoivat kivut koventua ja krammeja alavatsassa ilmetä vaikka kuukautisia ei edes ollut. Menin terveyskeskukseen ja todettiin että ne kuitenkin ovat vain jotain "naistenvaivoja". Söin särkylääkkeitä ja kivut vain jatkuivat. Niitä alkoi ilmetä joka ilta, joten menin taas terveyskeskukseen. Tällä kertaa lääkäri soitti naistentautien polille ja pyysi konsultaatiota. Totesivat että voi olla joku puhjennut kysta joka aiheuttaa kipua. Taas vahvempaa särkylääkettä ja kotiiin. Samat oireet jatkuivat ja aloin jo seota jatkuvien kovien kipujen takia. Iltaisin vain makasin sängyssä sikiöasennossa. Päätin vielä kerran koettaa tk:n kautta päästä tutkimuksiin ja vasta silloin (3 kerralla) minut lähetettiin naistentautien polille tutkittavaksi.
Minut ultrattiin heti ja KAPPAS! Löytyi appelsiinin kokoinen endometrioosikasvain. Sain heti ajan leikkaukseen. Koska kasvain oli niin suuri sanoi lääkäri suoraan, että tähystäminen ei onnistu joten koko maha avattiin (n. 20cm haava). Leikkauksessa huomattiin, että kasvain oli vioittanut vasenta munasarjaa eli sekin oli poistettava. 
Leikkauksen jälkeen kipuja on ollut enemmän ja vähemmän. Koska mitään jälkitarkastusaikaa minulle ei annettu menin vasta 2010 yksityiselle ultraan ja KAPPAS taas! Endometrioosia ei ollut, mutta oikeassa munasarjassa oli "jotain epämääräistä". Käskettiin varaamaan uusi aika muutaman kuukauden päähä. Ei minulla ollut rahaa joka kuukausi alkaa makselemaan satasia, joten otin yhteyttä terveyskeskukseen (lempipaikkani! NOT!!). Ihmeekseni lääkäri laittoi lähetteen suoraan naistentautien polille ja siellä tätä "epämääräistä juttua" on nyt seurailtu. Tällä hetkellä tilanne on se, että munasarjassani on kysta (ei vaarallista), mutta sen sisällä on jotakin. Suomenkielellä siellä luultavasti on kasvain. Kävin tänään ultrassa ja verikokeissa. Muutaman viikon päästä saan vastauksen onko hyvä- vai huonolaatuista sorttimenttia.
Ennen kuvittelin, että nykyään kaikki selviävät syövästä. Vaarin (ja muutaman muunkin) tapauksen jälkeen en enää kuvittele niin. Syöpä on kamala sairaus ja hoidot todella rankkoja. Olen viime aikoina nähnyt unia syövästä ja googlettanut (ei kovin fiksua...TIEDETÄÄN!) erilaisia syöpätyyppejä ja nyt myös yritän valmistautua pahimpaan mahdolliseen uutiseen. En vaan jaksa enää käsittää miten tämä kaikki voi kasautua juuri omalle kohdalleni. Ei riitä että minua käytettiin hyväksi vaan joudun vielä käymään kopeloitavana enemmän kuin usein. On ennemminkin sääntö kuin poikkeus, että lääkärit ovat miehiä...tai ulkomaalaisia joiden suomenkieli on todella epäselvää. Pahimmassa tapauksessa he ovat molempia!EN OLE RASISTI,älkää edes yrittäkö laittaa minua siihen lokeroon!
Vakavan keskustelun paikka minulla ja miehelläni siis edessä. Jos se on syöpää täytyy viimeinenkin munasarja leikata pois ja lapsenhankkimishaaveet voi unohtaa (siis biologisten lasten). Jos se ei ole syöpää niin jaksanko elää näiden kipujen ja pelon kanssa, että se muuttuu hyvälaatuisesta kasvaimesta huonolaatuiseksi?

"Minä odotan,odotan,odotan"

Masentelupäivä

Näin on sitten tämä sadepäivä vietetty. Päässä pyörii kaikki sairaat ajatukset. Olin jo varma, että mun koko elämä on rangaistus jostain mitä olen tehnyt. En vain keksi mikä se voisi olla. Mitä voi olla niin kamalaa, että olen ansainnut tämän kaiken? Olen kuullut monet kerrat "ei kenellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa". Jumalauta mitä paskaa! Se että joku oksettava pedofiili-paska kayttää 10- vuotta hyväksi on ihan mahdollista kestää?!? Tai hyvin minä olen pärjännyt...lukio jäi kesken paniikkihäiriön takia, olin 2 kertaa psyk.sairaalassa hoidossa, olen käynyt psykoterapiassa ja ryhmissä, ammattiopinnot jäi kesken masennuksen vuoksi, syön lääkkeitä päivittäin pysyäkseni kasassa ja tätä paskaa riittää loputtomiin. 
Nämä asiat ovat taas nousseet pintaa ryhmäkeskustelujen takia. Miksi ahdistus-ryhmä saa enemmän ahdistuneeksi? Miten hitossa tämän noidankehän saa katkaistua?

Todistettavasti hullu?

Sain eilen lääkärin tekemän B-lausunnon nähtäväkseni. Olin saanut uuden diagnoosin muiden jatkoksi. Määrittelemätön persoonallisuushäiriö (traumaperäinen). Ajattelin heti, että nyt olen virallisesti hullu. Masennus, paniikkihäiriö ja ahdistuneisuushäiriö ei ole yhtään niin paha (ei ainakaan kuulosta) kuin persoonallisuushäiriö! 

Tänään olin taas ahdistus-ryhmässä ja kerroin tästä diagnoosista, sillä se todellakin ahdistaa minua. En edes kunnolla tiedä mikä persoonallisuushäiriö on. Omahoitaja ei ottanut juurikaan kantaa koko juttuun. Miksi kaikki tieto täytyy aina kaivaa kamalalla vaivalla?! Olisi nimittäin mukavaa tietää miten lääkäri päätyi tuollaiseen, minulle uuteen diagnoosiin. Mahtaako se että tällä lausunnolla haen traumaterapiaa, kuntoutustukea ja työvalmennusta Kelalta vaikuttaa asiaan...??

Myös toinenkin asia oli muuttunut. Tähän asti olen sairastanut toistuvan masennuksen keskivaikeaa masennusjaksoa, mutta nyt masennut oli vaikea-asteista. On totta, että olen huonommassa kunnossa, mutta olenko tosiaan niin huonona? Taidan elää jossain oman pääni sisällä enkä tajua ulkomaailmasta mitään.

Voi väsymys! Ryhmän jälkeen olen koko loppupäivän ihan koomassa. Terkisi mieli vaan käpertyä peiton alle ja nuuuuukkuaaaaa. Ehkä lukea jotain kirjaa, että saan ajatukset muualle ryhmän keskusteluista. "Pötkö" kömpii mahan pääle nukkumaan. Se antaa ottaa itsensä kainaloon ja niin me yleensä otetaan päikkäreitä. Päät vierekkäin samalla tyynyllä. Tuo otus on vasta 7kk:ta vanha ja lievästi eroahdistusta poteva. Kun lähden kotoa se jää haukkumaan ja saattaa jatkaa 5min. mutta sen jälkeen se käy nukkumaan nätisti. Asumme kerrostalossa ja sain jo kuulla seinänaapurilta, että toinen samassa kerroksessa asuva mamma oli valittanut hänelle koiran haukkumisesta. Jumasviidu! En jaksa noita vanhoja akkoja joilla ei ole enää muuta tekemistä kuin valittaa kaikesta mitä keksii! Ei kukaan uskalla päin naamaa tulla sanomaan mitään, mutta sitten pihalla juorutaan porukassa. Soittaisi vaan isännöitsijälle niin se tikahtuisi nauruun. Koira haukkuu muutaman kerran viikossa keskellä päivää...JUUUUST! Onneksi en ole nähnyt sitä matamia muutamaan viikkoon rapussa tai pihalla.

Ei ole "pötkö", mutta ihan on saman näköinen. 

Häähumua

Perjantaista asti olen touhunnut ystäväni häiden parissa. Luulisi olevan tarpeeksi, että saan itseni raahattua vieraiden ihmisten sekaan, mutta ei...minä menen ja lupaudun laulamaan vihkitilaisuudessa. Onneksi en sentään yksin! Meillä oli lukiossa tiivis ystäväporukka, joiden kanssa "esiinnyimme" aina joskus. Saimme siis käskyn morsiammelta laulaa luikauttaa ja biisi oli tämä http://www.youtube.com/watch?v=CcjYZkF7sYo. Kyllä vaan jännitti ja muutama konjamiiniryyppy oli pakko ottaa ennen vihkimisen alkua. Hyvin me kuitenkin pärjättiin, vaikka morsian pillahtikin itkuun. Oli siinä meillä muillakin kyyneleissä nieleskelemistä.

Itse menin naimisiin vuosi sitten 3.9. Samat henkilöt olivat laulamassa meidän vihkimisessämme Johanna Kurkelan Rakkauslaulun. Kyllä oli itselläkin tippa silmässä. Eilen taas mietin miten ihanaa aikaa häiden suunnittelu ja järjestäminen oli. Sitten tulee surullinen olo kun kaikki se hauskuus on ohitse.Niin minulla käy aina mm. joulun tai yhteisen loman jälkeen. Eräänlainen krapula. Arkeen palaaminen on tuskallista ja saattaa mennä kaksikin päivää vaan kollottaessa. Ihan älytöntä! 

En uskaltanut eilen ottaa alkoholia. Pelkään niin kovasti seuraavan päivän pahaa oloa, paniikkia ja ahdistusta. Ennen harmitti kun ei voinut ottaa, mutta nykyään olen vaan onnellinen ettei tarvitse kärsiä krapulaa. Se on pahin olotila mitä voin kuvitella!

Ärripurri

En vain mahda itselleni mitään. Kiihdyn nollasta sataan muutamassa sekuntissa. Väsymyksestä ja turhautumisesta se johtuu. Välillä fyysiset kivut ovat oiva lisä pakettiin. Hermostun olemattomista asioista etenkin miehelleni. Miksi se ei koskaan laita kahvia tippumaan kun olen koiraa pissittämässä aamulla? Miksi se ei koskaan imuroi pyytämättä? Miksi se ei koskaan petaa sänkyä kun nousee viimeisenä? Sitten poden huonoa omaa tuntoa kun en jaksa tehdä kaikkia kotitöitä. Olenhan minä päivät kotona ja mies töissä. Kyllä minä tahtoisin olla pullalta tuoksuva kotihengetär, mutta kun en ole. Nuorena kotona asuessaan mieheni ei koskaan tarvinnut siivota edes omaa huonettaan. Onko kuitenkaan kohtuullista vaatia minua tekemään kaikkia kotitöitä vaikka olenkin kotona? Todennäköisesti mieheni ei edes ajattele näin...se on vain omassa päässäni. Olen mestari "imemään" kaiken vian itseeni. Jos koti on sikolätti en ole jaksanut siivota, kun jääkaappi on tyhjä en ole kyennyt kauppaan, rahat on loppu olen tuhlannut liikaa. Syyllistän itseäni kaikesta, masennun enemmän ja taas olen toimintakyvyttömänä sohvalla makaamassa. IKUINEN NOIDANKEHÄ!

Eräs tietty aika kuukaudesta on myös ihanteellista aikaa kehitellä raivoa. Voi niin ihanat kuukautiset. On niin kettumainen olo muutenkin joten räjähtäminen on hiuskarvan varassa. Kärsin kovista kivuista kuukautisten aikana endometrioosin ja kystien takia ja se lisää ärtymystäni entisestään. Yleensä riittää kun vihjaan miehelle kuukautisista ja hän osaa pysytellä hieman kauempana. 

En tiedä...nytkin alkaa ärsyttää pelkkä aiheesta kirjoittaminen! Ehkäpä lisää myöhemmin...

AHISTUS

Tänään oli taas "ahdistusryhmä" kuten joka tiistai vuoden loppuun asti. Puhuimme millaista ahdistusta kenelläkin on ja yritimme tunnistaa oman ahdistuksemme. Millaisia oireita ja ajatuksia ahdistukseen liittyy ja millaisella kouluarvosanalla arvioisimme ahdistuksen tason. 

Tällä hetkellä saan lääkityksen avulla pidettyä ahdistuksen hallinnassa. Ennen nykyistä lääkitystä oli päiviä jolloin vain makasin sängyssä ja tärisin aivan holtittomasti. Ainut asia mikä rauhoitti oloani hetkeksi oli mennä suihkun alle niin että päähäni valui vettä etten kuullut muuta kuin kohinaa. Saatoin seistä tunninkin suihkussa. 

Paniikkikohtausten takia en pystynyt kulkemaan julkisilla enkä edes henkilöautolla. Pelkkä ajatus autoon (suljettuun tilaan) joutuminen sai minut ahdistumaan. Myös kaikenlaisiin julkisiin paikkoihin kuten kauppaan tai virastoihin meno oli varsinaisen työn takana. Niinpä elin vuoden verran varsin eristäytyneenä. 

Niin hullulta kun se kuulostaakin niin suurin pelkoni ja paniikkikohtauksen laukaisija on ollut pelko oksentamisesta. En kertaakaan elämässäni ole oksentanut julkisesti eli en todellakaan tiedä mistä pelko on peräisin. Järkevin selitys kai on oman ruumiinhallintani menettämisen pelko, joka taas selittyisi hyväksikäytöllä. Kummallinen on  tuo ihmisen pääkoppa.

Nykyään suurimmat ahdistusta aiheuttavat tekijät ovat:

* Fyysinen kipu: Endometrioosi ja tällä hetkellä munasarjakysta (kerron näistä lisää myöhemmin). Polveni on myös reistaillut ja olin tähystysleikkauksessa muutama viikko sitten, jossa todettiin että rustoni on huonolaatuista ja koko polven alue on kulunut/rappeutunut.

* Raha: Tuskin on olemassa tavallista ihmistä joka ei stressaa rahasta! Itselläni tämä heittää aina hieman yli ja täyttää ajatusmaailmani kokonaan. Suunnitelen lopettavani lääkkeiden ostamisen ja myyväni kaiken mikä irti lähtee. Onneksi on aviomies toppuuttelemassa! Kun ahdistun raha- asioista minusta tulee maailman inhottavin ja vittumaisin ihminen.

* Tehtävät/ tekemättä jääneet asiat: Osittain luonteestani johtuen,mutta myös masennuksen takia kaikenlaisten asioiden hoitaminen ja hommien tekeminen on ÄÄRIMMÄISEN vaikeaa. Se vaatii paljon suunnittelua ja voimien keräämistä. Jos yhdelle kalenteriaukeamalle sattuu jokaiselle päivälle olemaan jotain ahdistun. Jätän kaiken aina viime tippaan, mutta asiat pyörivät mielessäni alituisesti. Inhottavat hommat jäävät myös helposti kokonaan tekemättä ja ne vasta vaivaanvatkin. 

Nyt olen ihan puhki ryhmän ja tämän kaiken pohdinnan jälkeen. Taidanpa ottaa pienet unet ja raahautua Pötkön (koiramme...jota siis vain kutsumme pötköksi) kanssa ulkoilemaan. Luoja tämä taisi olla sekavaa tekstiä!!

Uni

Näin viime yönä aivan järkyttävää unta ja se on pyörinyt mielessäni koko päivän. Pikkuveljeni sairasti syöpää ja kuoli. Olin aivan surun murtama. Itkin koko unen ajan. Näin veljeni makaavan sairaalasängyssä kuolleena. Hän oli kangistunut, käpertyneessä asennossa ja ilme oli tuskainen. Joku hänen facebook-kavereistaan oli saanut otettua kuvan juuri tästä näystä ja jakoi sen facebookissaan. Olin kauhuissani ja täynnä vihaa tuota ihmistä kohtaan. Hautajaisissa monet muistelivat veljeäni iloisina ja itse en pystynyt kuin itkemään.
Heräsin siihen kun itkin ja vaikeroin. Kyyneleet vaan valui silmistä valtoimenaan. Rauhoituin vasta 20min. kuluttua ja nukahdin uudelleen eikä sama uni onneksi jatkunut. Kuitenkin koko päivä on mennyt niin että aina silloin tällöin tuo kuva kuolleesta veljestäni kummittelee mielessäni. Tiedän että veljelläni on kaikki hyvin ja hän on terve teini <3

Ennen näin painajaisia lähes joka yö. Usein juuri hyväksikäytöstä ja siihen liittyvistä henkilöistä. Herätessäni itkin ja huusin. Olin usein väsynyt ja tuntui kuin en olisi nukkunut ollenkaan. Alitajuntani kai työsti asioita jotka olin pyrkinyt unohtamaan. Oli aika jolloin pelkäsin mennä nukkumaan. Olin jo koululainen ja halusin nukkua äitini vieressä. Se hävetti minua ja joskus sai vanhempani raivostumaan joka iltaisesta ruikutuksestani päästä viereen. Oli myös aika jolloin nukuin pelkästään lääkkeiden avulla. Olin kuolemanväsynyt mutta en vain pystynyt nukkumaan. Päivälläkin vain makasin sohvalla tai sängyssä mutta en nukkunut. Onneksi nykyään nukun pääsääntöisesti hyvin ja ilman nukahtamislääkkeitä.

Toivottavasti ensi yö sujuu ilman painajaisia itselläni ja toki kaikilla muillakin :-)

Aloitus

Tässä se nyt on. Pitkään olen miettinyt kirjoittamisen aloittamista, mutta vasta nyt sain rohkeutta aloittaa. On mahdollista että en koskaan opi miten tätä käytetään, mutta tekstiä suollan joka tapauksessa! Tarkoitukseni on siis (jo blogin nimikin saattaa kertoa) pitää jonkinlaista päiväkirjaa purkaakseni pääni sisältöä. Usein on tunne että koko mötkylä, joka keikkuu ruumiini yläpäässä ja jota pääksi kutsutaan, on niin täynnä kaikkea että se rajähtää! Jos joku nyt eksyy lukemaan näitä sepustuksia niin toivotan heidät lämpimästi tervetulleiksi. Kaikenlaisia kommentteja saa laittaa, mutta ainakin negatiiviset kommentit ovat täyttä ajanhukkaa. Jos lukemaan eksyy joku oikeinkirjoituspoliisi niin aivan turha on tähän päähän yrittää jankata yhdyssanasääntöjä...yritetty on!

Tässä hieman taustaa itsestäni:
Olen 30-kynnyksellä vaappuva naishenkilö. Asustelen aviomiehen ja koiruuden kanssa itä-Suomessa. Koulutukseltani olen kädentaitojen ohjaaja, mutta päiväni kulutan sairaslomalaisena.  
Olen sairastanut vuosia toistuvaa masennusta,yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä ja paniikkihäiriöta. Syyt sairauteeni löytyy lapsuudesta sillä olin vuosien ajan pedofiilin uhri. Pedofiili oli eräs sukulaismies, jonka luona olosuhteiden pakosta olin usein. Asia on käsitelty oikeudessa ja tekijä sai vankeusrangaistuksen. Tämä tapahtui kun olin juuri täyttänyt 18-vuotta.
 Lapsena kärsin erilaisista peloista, selittämättömistä päänsäryista, oppimisvaikeuksista, mielialanvaihteluista ja aggressiivisuudesta suuttuessani. En koskaan lapsena kertonut kenellekään hyväksikäytöstä vaan kannoin kaiken taakan yksin aina tuohon 18-ikävuoteen asti. Vasta silloin alkoi kaikki vyöryä päälle ja elämä mennä pois raiteiltaan, että päätin kertoa vanhemmilleni. Pelkäsin myös että siskoni oli joutunut kokemaan jotain samanlaista. Onneksi hänelle ei ollut tapahtunut mitään vastaavaa.
Nykytilaanteeni on siis se, että olen ollut pidemmän aikaa sairaslomalla. Käyn mielenterveystoimistossa juttelemassa psykologin kanssa muutamia kertoja kuussa ja satunnaisin väliajoin lääkärin luona. Aloitin myös käymään ns. Ahdistusryhmässä. Kuulostaa hassulta, mutta vertaistuki on ihan mahtavaa. Nyt on suunnitteilla traumaterapiaa ja jotain työkokeilua muutamana päivänä viikossa.
Tulen kertomaan edellä mainituista asioista luultavasti myöhemmissä postauksissani. Kysellä tosiaankin saa ja mahdollisesti myös vastaan minulle heitettyihin kysymyksiin.